Tärkeintä maailman Parkinson-kongressissa

Posted: 28 Lokakuu 2013By: Timo Montonen

Mikä oli tärkeintä kolmannessa maailman Parkinson-kongressissa, johon osallistuin tyttäreni kanssa lokakuun alussa Montrealissa Kanadassa?

• Kongressia ennen viettämämme lomapäivät Torontossa, Niagaran putouksilla ja Stratfordissa, teinitähti Justin Bieberin kotikaupungissa?
• Kongressin avajaisseremonia, jossa raskaan työn tekijät saivat kiitosta, videokilpailun voittaja julkistettiin ja ilmoitettiin seuraavan kongressin pitopaikka ja aika (Portland, Oregon, Yhdysvallat 19.–25.9.2016)?
• Aamuiset posteriesittelyt, joissa valikoidut näyttelyhallin posteriesittelijät pääsivät ääneen suuren yleisön edessä?
• Tieteelliset luennot, jotka tarjosivat näkymiä siihen, minkä parissa tutkijat työskentelevät?
• Työpajat, joissa käsiteltiin maanläheisempiä aiheita, kuten tanssia, taidetta, voimaantumista ja seksuaalisuutta?
• Vapaamuotoiset tapaamiset toisten Parkinsonin tautia sairastavien kanssa luentojen tauoilla ja hotellissa?
• Tutkijoiden, lääkärien, fysioterapeuttien, hoitajien ja Parkinsonin tautia sairastavien mahdollisuus vuoropuheluun ja keskinäisen ymmärryksen lisäämiseen?
• Päivän yhteenvetotilaisuudet, joissa kiteytettiin olennaisin kunkin päivän tiedollisesta sadosta?
• Kävelylenkit Montrealin keskustassa ja tutustuminen kahviloihin ja ravintoloihin ja ällistyttävän nopeasti muuttuvaan miljööseen, ranskalaiseen ja kiinalaiseen kaupunginosaan sekä korkeista lasi- ja teräsrakennuksista koostuvaan alueeseen?
• Kongressin päättäjäistilaisuus, jossa kerrattiin kongressin aikana usein esiin nousseita asioita, kuten liikunnan merkitystä, ja todettiin että Parkinson-potilas on kohdattava kokonaisuutena, ei vain vapisevana dopamiinia vailla olevana olentona?

Nämä kaikki olivat tärkeitä, mutta kaikkein tärkeintä oli se, että ylipäätänsä olin siellä.  Olin toteuttanut haaveeni, jota olin vaalinut ainakin kaksi vuotta. Olin osa maailmanlaajuista Parkinson-liikettä.

Paikalla oli 3300 osallistujaa 70 maasta. Muita suomalaisia en kongressissa kohdannut, jos heitä olikaan, mutta tapasin sentään Euroopan Parkinson-liittojen kattojärjestön (EPDA) norjalaisen puheenjohtajan Knut-Johan Onarheimin ja luxemburgilaisen rahastonhoitajan Mariella Grazinon, jonka kanssa tanssin ikimuistettavasti EPDA:n vuosikokouksessa Lontoon lähettyvillä vuonna 2011. Mariella on fysioterapeutti, ja hän osaa viedä vauhdikkaasti hidasta Parkinson-potilasta niin että tuntuu kuin todella tanssisi tähden kanssa. Hän muisti tanssimme ja sanoi painokkaasti, että tärkeintä tanssiessa on ”spirit”.

Tuota spirittiä, hyvää henkeä ja tunnelmaa tunsin myös maailmankongressissa.

Timo

Hyödyllistä tietoa Parkinsonin taudin kanssa  sopeutumiseen